Eilen kävin Heinolassa Reumasäätiön sairaalassa. Tarkoitus oli päivittää lääkitystä. Ja muutenkin vointia. Lääkitystä ei päivitetty kovinkaan paljon. Vointia kyllä. Sain kortisonipiikit kyynärpäähän ja ranteeseen eli sinne minne itse ne halusin. Nestettä, kipuja ja jäykkyyttä on ollut kummassakin paikassa. Ehkä helpottaa. Ranteessa en ole vielä havainnut mitään helpotusta, kyynärpää ei ole enää kipeä, mutta ei ojennu ihan täysin suoraksikaan. Katsellaan ja kuulostellaan.

Ihan hyvin tässä kuitenkin voidaan. Senkka oli viimeksi huhtikuun lopussa kahdeksan ja Hb 122. Eli hyvät. Näistä sain lääkäriltä kiitosta.

Moitetta tuli sitten kahdesta asiasta. Ensimmäinen moite siitä kun en ole syönyt lääkärin määräämiä kortisonitabletteja suun kautta. Olin siinä aika nöyränä ja lupasin aloittaa niiden syömisen.

Toinen moite tuli siitä kun kerroin aikovani imettää Toivoa ainakin vuoden ikään saakka mikäli maitoa vain riittää. Sillä kun imetän ei voida aloittaa metotreksaattia, joka on kuulemma parempi lääke kuin tämä karvalakkilääke (Salazopyrin) mitä nyt syön. Tässä kohtaa en enää nöyräillyt vaan pidin pääni. Eikä se lääkäri voinut muuta kuin uusia vanhan reseptin ja antaa muutaman vauvanhoitovinkin. Käski kuitenkin varata seuraavan ajan jo syyskulle, jos vaikka imetys on jo loppunut. Mutta entäs sitten se toinen juttu miksi en sitä Trexania halua aloittaa? Trexanin käyttö pitää lopettaa kolmea kuukautta ennen raskautta ja jos tässä vielä siihen on haaveita ja toiveita niin mistä ihmeestä minä voin tietää kolmea kuukautta etukäteen olevani raskaana?

Kotimatkalla harmittelin kun en ollut älynnyt ottaa mukaan matkaan liinaa tai rattaita. Me oltaisiin voitu Toivon kanssa käydä Heinolassa kahvilla ja kiertelemässä kun siellä on niitä kivoja pieniä kauppoja. Jännitin niin paljon sitä lääkärillä käyntiä (kuten aina), etten ehtinyt tuota asiaa ajatella. Ja jännitin kai sitäkin, kun oltiin Toivon kanssa vasta toista kertaa kahdestaan autolla matkassa. Syyskuussa sitten kauppoja kiertelemään.