Ensimmäinen matka.

Lomamatka on tehty. Se Toivon ensimmäinen ulkomaanmatka. Ja meidän vanhempien ensimmäinen ulkomaanmatka Toivon kanssa. Kaikille meille tämä oli ensimmäinen kerta Azoreilla Sao Miguelin saarella. 

 

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Azorit.

Portugalille kuuluva autonominen alue. Alue tarkoittaa yhdeksää saarta. Sijainti on kolmen mannerlaatan kohtaamispisteessä ja minun mielestäni aivan liian keskellä Atlanttia. Sao Miguelin saarella on asukkaita noin 130 000. Lehmiä ainakin yhtä paljon.

 

 

Liikkuminen.

Finnairin lentokoneella eturivissä istuen mennen tullen. Aikaa kului reilut viisi tuntia suuntaansa. Kolmeksi päiväksi vuokrattiin auto ja kierrettiin saari osittain kahteenkin kertaan. Neljänä päivänä liikuttiin saaren pääkaupungissa jalkaisin. Toivo kulki mukana liinassa, rattaissa tai turvaistuimessa. Yhtenä päivänä kävelyä tuli niin paljon, että kunnon isot rakot ilmestyivät jalkapohjiin.

 

 

Sää.

Melkein joka päivä satoi. Ja ainakin joka yö satoi. Sade päivällä oli merkillistä tihkua. Sateenvarjoja ei käytetty, koska siinä sateessa ei kastunut. Aurinko paistoi kunnolla kahtena päivänä. Vaikkei olisi paistanut ollenkaan ei olisi haitannut. Lämpöä oli aivan riittävästi ilman aurinkoakin.

 

 

 

Luonto.

Se oli aivan mahtava. Upeita hortensioita kaikkialla. Kauniit kraatterijärvet. Furnasissa hieno luonnontieteellinen puutarha. Saaren koillisosassa kaunista vehreää ja vihreää. Puusaniaisia. Luonnon uima-altaita. Rikin hajuisia kuumia lähteitä. Putouksia. Linnunlaulua. Ja lehmiä joka paikassa. Ihanan kaunista. 

 

 

Ruoka.

Olen kovin nirso. Ulkomailla en yleensä ikinä syö muuta kuin kasvisruokaa, ettei tule ikäviä yllätyksiä. Täällä sitä kasvisruokaa oli vaikea löytää. Uskalsin kokeilla jotain muuta. Eli kalaa. Kaksi kertaa. Lohta ja miekkakalaa. Miekkakala oli parasta kalaa mitä olen ikinä maistanut. Toivo taas söi enimmäkseen tissimaitoa. Ja se on edelleen Toivon mielestä parasta mitä on ikinä maistanut.  

 

 

Turistit.

Niitä oli vähän. Siis oikeasti. Kyllä meitä siellä oli, mutta ei ihan tuntunut siltä, että oli menossa se kuumista kuumin turistikausi sillä saarella. Saatiin me niitä sentään kuvattua. Muitakin kuin itseämme.

 

 

Nauratti.

Hotellihuoneeseen oli sijoitettu kolmas vuode Toivoa varten. Sellainen matala heteka. Siis yhdeksän kuukauden ikäiselle vauvalle. Niin ja sekin oli hassua kun sen miekkakalapäivällisen jälkeen hotellihuoneessa haisi kuumalle lähteelle.

 

 

Pelottavaa.

Koska saarella on tuliperäistä toimintaa, minä tietysti odotin, että koska ne sammuneet tulivuoret poksahtavat. Yhtenä iltana luulin sen jo tapahtuneen, mutta minulle väitettiin sen äänen olleen ilotulitusraketti. Sete Cidades –järven lähelle rakennetun autiohotellin edessä ollut vahtikoira oli pelottava. Lentäminen pelottaa aina ja joka kerta enemmän. Varsinkin se nousu.

 

 

Nukkuminen.

Miksi hotellihuoneissa on aina maailman huonoimmat patjat ja etenkin tyynyt? Toivo nukkui meidän välissä ja yöt olivat levottomia kun oli outo paikka ja kellot sekaisin ja oli opittu uusia taitoja mitä piti harjoitella unissaan eli konttaamista. Aamuherätykset olivat ensimmäisinä aamuina ennen kello neljää. 

 

 

Harmitti.

Auton olisi voinut vuokrata neljäksi päiväksi. Ponta Delgadan kaupungissa ei sitä nähtävää ja koettavaa ja tekemistä ollut aivan kamalasti. Ja toisaalta saaren kaunis luonto olisi houkutellut. Uiminenkin jäi.

 

 

Ekologisuus.

Meidän osalta ei ollut mikään ekomatka. Jo pelkkä lentäminen on niin epäekoa. Silti en tunne siitä huonoa omaatuntoa. Toivokin käytti suurimmaksi osaksi matkan aikana kertakäyttövaippoja. Kun ei vain napannut se vaippojen käsin pesu. Kai olen jo joskus maininnut, että inhoan sitä? Niin ja varsinkin kun Toivo teki kakan vain kestovaippaan. Azoreilla puolestaan näytti roskien lajittelu olevan hyvin hanskassa. Vaikka nähtiin usein niitä monen jäteastian ryppäitä oli silti vaikea arpoa mihin pönttöön se oma roska pitäisi laittaa kun ei paikallista kieltä osattu. Käytettiin kuitenkin samoja pyyhkeitä koko viikko. (Paitsi sitä yhtä mihin jäi vähän kakkaa Toivon pyllystä.)

 

 

Tuliaiset.

Muutaman tunikan ostin ja hupparin. Toivolle hupparin ja housut. Vaatekaupoissa oli alennusmyynnit, mutta ei niitä oikein innostanut kierrellä. Paikallista käsityötä löytyi jonkin verran. Puinen lehmä ja nukke kauppahallin vanhalta papalta, jolla oli siinä oman myyntikojun yhteydessä verstas. Nyplätty pitsiliina on myös paikallista käsityötä. Niin ainakin väitettiin. Sinkkikannut ostettiin myös suoraan valmistajalta. Lankakauppa Ponta Delgadasta löytyi myös. Ja lankaa siellä oli hyllytolkulla. Suurin osa kuitenkin akryylia. Kuten kaupan kohtelias miesmyyjä ylpeänä esitti. Ja vauvalle oli omat langat. Ne olivat kuulemma pop cornia – mitä se nyt ikinä onkaan. Villaakin löytyi kun sitä kysyin. Muutaman kerän ostin. Villavalikoimassa kun oli vain yhtä laatua.  

 

Matkassa parasta.

Lämpö, sade, kauniit ja rehevät maisemat, luonto, kraatterijärvet, mukulakivikadut, kukat, tuore ananas, aamiaissämpylät, kohteliaat ihmiset, saaren siisteys, vähäiset turistimäärät, kiemuraiset tiet, lehmät, miekkakala, marengit, humalainen jenkkituristi, joka sanoi miehelle 'You are not a daddy, you are the father', Furnasin turisti-infon opas, kuumat lähteet, delfiinit (Vain mies näki näitä, minä en lähtenyt pienellä kiikkerällä veneellä keskelle merta. Ja täytyihän jonkun olla Toivon kanssa.), hotellihuoneen puulattiaksi väitetty laminaattilattia, Ponta Delgadan lankakaupan kohteliaat miesmyyjät, kaikki Toivosta innoissaan olleet paikalliset, joita oli paljon, lentokoneen aikataulussa ja ilmassa pysyminen, porkkanamehu, paikallinen olut (Tästäkin vain miehen kokemus.), mies ja Toivo. Mutta kaikkein parasta oli se kun Toivo oppi nousemaan seisomaan tukea vasten.

Matka oli ihana, mutta kotona on parasta.