Puolitoista vuotta sitten meiltä kuoli Eemeli-kissa. Suuri kissa jätti suuren aukon perheeseen. Tilalle jouduttiin ottamaan kaksi pientä kisua: Aune ja Esko. Sisarukset. Ne haettiin maatilalta ja mukaan saatiin pullollinen vasta lypsettyä maitoa. Kaksi pientä arkaa kissa lymyilivät ensimmäiset päivät alakerran käytävällä, kunnes ne vähitellen siirtyivät eteiseen. Aune oli kaksikosta rohkeampi ja tuli aikaisemmin tutustumaan meihin muihin ja jo viikon päästä nukkui tyytyväisenä sylissä.

Luulin, että lapset eivät ikinä opi erottamaan kissoja toisistaan, mutta väärässä olin. Mies oli se, joka ei kissoja erottanut toisistaan. Vaikka eroja oli runsaasti. Aunella vähemmän valkoista nenässä ja enemmän takatassuissa. Aune oli myös kaksikosta se pienempi ja karkeakarvaisempi. Pikkusisko.

Vanhan Alma-kissan kanssa Aune ei koskaan oikein ystävystynyt. Alma suhisi Aunelle usein, mutta lähinnä siitä syystä, että Aune kiilasi ruokakupilla eteen, juoksi ärsyttävästi ohi tai hyökkäili penkin takaa Alman päälle. Aune oli villililli.

Eskon kanssa Aune tietenkin tuli hyvin toimeen. Yhdessä ulkoiltiin naapurin pellolla hiiriä etsimässä, istuttiin pöydällä tai makailtiin kuistin tuolilla. Ja harjoiteltiin saalistamista hienoilla painiotteluilla.

Kolmesta kissasta Aune oli se, josta lapset pitivät eniten. Koska Aune ei näpännyt ärsyyntyneenä, kuten vanha Alma tai purrut innostuessaan kuten Esko. Toisaalta Aune myös suututti lapsia eniten viemällä aina kaikki pienet lelut lattialta ja leikkimällä ne kaapin taakse.

Minulle Aune oli yhtä rakas, kuin muutkin. Tosin sitä näki vähiten, koska se ulkoili eniten ja aina sisällä ollessaan nukkui sykkyrällä häiritsemättä ketään jossain sängyn kolosessa. Ruokaa kerjätessään Aune oli sinnikäs. Kulki kylki kiinni ihmisen jalassa niin kauan, kunnes sai ruokaa kuppiin. Liippasi. Ei sitä kovin pitkään kukaan jaksanut.

Aune totutteli jo saapumiskesänään olemaan ulkokissa. Ja hyvä ulkokissa olikin. Hiiriä, myyriä ja päästäisiä alkoi yllättäen ilmestymään yllättäviin paikkoihin. Siinä missä vanhemmat kissat olivat tuoneet saaliinsa aina näytille kuistille, niin Aune jätti omansa ihan minne sattui. Hiirienojaanheittolapiota joutui käyttämään päivittäin. Aune vietti kesällä yöt ja päivät ulkona. Sisällä kävi vain pikaisesti syömässä ja välillä pienillä päiväunilla. Alkoi pelottamaan, että se villiintyy ulos.

Syksyn sateiden saapuessa sama meno jatkui sillä erotuksella, että Aune nukkui yöt sisällä. Sateet eivät haitanneet ulkonaolemisenviettiä. Pakkaset sen sijaan häiritsivät. Ulkona käynnit olivat nopeita ja lyhyitä, mutta niitä oli useita. Aamuisin ja iltaisin.

Eilen illalla Aune lähti käväisemään ulkona. Menin kohta huutelemaan sitä, kuten tavallisesti pakkasella, ettei vain unohdu ulos pitkäksi aikaa. Aune raahautui oven takaa etutassuillaan sisälle ja laahasi itsensä alakertaan. Takajalat eivät pitäneet. Kuistilla oli veritippoja, joita seurasin tielle. Sinne ne loppuivat. Auto oli sitä töytäissyt, se kun ei niitä osannut yhtään pelätä. Lapset itkivät sängyissään. Lupasin, että seuraavana päivänä Auneen ei enää satu. Käynti päivystävällä eläinlääkärillä iltamyöhällä ja diagnoosina lannemurtuma, jonka paranemisennuste on huono. Päädyimme ottamaan piikin. Harmittaa ja itkettää. Ei olisi pitänyt opettaa kissoja ulos. Mutta nyt Auneen ei enää satu.

Tänään, Aunen nimipäivänä, mies porasi poravasaralla ja kaivoi lapiolla jäiseen maahan kuopan, jonne Aune laskettiin. Eemelin viereen.

Ikävä on suuri.

12071253536_68cb6375ee.jpg

12071253866_4e8c01fd2b.jpg

12071254296_6334e297d5.jpg